Kaupunkiloma Portossa ja maisemaonnellisuutta Douron laaksossa

Lento Portoon pääsi yllättämään minut kerta kaikkiaan: olin jostain syystä ostanut itselleni liput business-luokkaan, mutta en muistanut sitä enää, kun oli aika lähteä. Olin hyvin hämmästynyt paikastani koneen toisella rivillä. Ei muuten ollut nälkä, kun pääsin perille: sainhan illallisen viineineen kahdella lennolla, koska lensin Saksan kautta. Ero turistiluokan lippuun ei ollut suuri. Siksi varmaan olin päättänyt hemmotella itseäni.

Douro on pohjoisen Portugalin sydän. Joki halkoo myös Porton kaupunkia. Olisihan ihana majoittua niin, että näkisi omasta ikkunasta joelle… Douro Apartments – River Top -huoneisto todellakin täytti tämän tarpeen. Tilava ja valoisa huoneisto oli muutenkin tosi kiva, mutta nukkuminen kysyi korvatulppia. Liikenteen äänet, autot ja kolisevat ratikat, saivat tuntumaan, kuin asuisin suoraan kadulla. Tästäkin huolimatta menisin uudelleen. Iloinen lisä oli muuten pöydälle jätetty karahvi portviiniä.

En tiedä, mikä päähänpisto oli ottaa mukaan juoksutossut. Porto ei nimittäin varsinaisesti ole juoksijalle, jollei satu tykkäämään tiukoista ylä- ja alamäistä. Jotenkin noloa olisi kai ollut palata kotiin käyttämättä niitä kertaakaan, joten valitsin lähteä joenvartta keskustasta poispäin. Onneksi lähdin! Lenkki oli ehkä paras hetki koko kaupungissa: tavallista arkielämää, kaakelitaloja, koliseva pieni ratikka, auringonsäteitä, kaupasta haettu aamiainen jokinäkymin. Täällä koin kaupungin jotenkin aidoimmillaan.

Olin ihmetellyt kadulle muodostunutta jonoa jo edellisenä päivänä. Kaikilla oli käsissään kuin jokin kutsukortti. Oletin tietenkin kutsuvierastilaisuudeksi, johon minulla ei olisi asiaa. Mutta kun jono oli siinä seuraavanakin päivänä, uteliaisuus voitti ja kävin kysymässä, mikä on tämä jonottamisen arvoinen paikka. Ihmiset jonottivat kirjakauppaan. Kyllä minäkin kovasti pidän kirjoista, mutta että jonottaisin niitä myyvään kauppaan? Niin minä kuitenkin tein. Kävin ostamassa lipun, menin jonon jatkoksi ja pääsin lajissaan maailman kauneimpaan, Livraria Lelloon. Se on kuin jostain sadusta: kuin kierreportaat veisivät prinsessan valtakuntaansa tai mistä vain voisi ilmestyä velho tötteröhattuineen.

Upeimman auringonlaskun nähdäkseen pitää mennä meren rantaan, minulle kerrottiin. Portossa on sisämaafiilis, ja minun oli vaikea hahmottaa, kuinka lähellä Atlantin rantaa se todellisuudessa sijaitsee. Felgueirasin majakan luona oli aika paljon muitakin, ja siellä se hassu tunne taas tuli: ei auringonlaskua pitäisi olla katsomassa yksin. Kun aloin katsella ympärilleni, tuntui, että kaikki muut ovat jonkun kanssa, nojailevat toisiinsa ja koko ilma tihkuu romantiikkaa. Sitten siellä vaeltelin minä jotenkin eksyneenä. Piti kääntää katse oranssiin palloon, joka laskeutui mereen.

Kun lähdin kotoa lämpimästi pukeutuneena, kohteessa saatoin riisua yhden vaatekerroksen ja aamupäivän auringossa toisenkin, kun jokirannan terassit täyttyvät iloisista kevätauringosta nauttivista ihmisistä ja kun itse löysin tyhjän paikan tuosta lämmöstä, olin viimeistään varma, että nyt olen lomalla. Siihen oli ihana pysähtyä, ottaa lasi viiniä ja tuumata, että elämä on oikeastaan aika mukavaa.

Dourojoen rantamia kulkee tie, jota portolaiset ainakin pitävät maailman romanttisimpana. Minulle romanttisuus on enemmän mielentila kuin paikka, mutta jos kauneus ja romanttisuus ovat sama asia, on myönnettävä portolaisten olevan oikeassa. Rinteitä peittävät viiniviljelmät, joki kimaltaa auringossa, välillä maasto kohoaa kumpuilevina kukkuloina. Yksin ulkomailla ajeleminen luo minussa tunteen täydellisestä vapaudesta, kuin voisin ajaa mihin tahansa (ja olla palaamatta). Douron laaksossa tunne oli helppo saavuttaa.

Kun matkustan yksin, majoituksen valintaan voi mennä aikaa aivan hurjasti. Jostain syystä etenkin silloin haluan olla varma, että minulla on hyvä olla. Casa de Canilhas Mesão Frion kylässä on yksi parhaita löytöjäni ikinä. Tuntui, kuin olisin tullut vieraanvaraisen perheen upean kodin suojaan: olohuoneen takassa oli tuli, aamiaista syötiin kuin perheen kesken keittiössä. Aivan hurjan kauniin huoneen kruunasi parveke Douro-näkymin. Avasin viinipullon, otin laukusta vähän muhjaantuneet pastel de nata -leivokset ja minusta tuntui, että olisin halunnut syödä niitä jonkun kanssa kilpaa, mutta nyt olin vain minä ja kaksi leivosta.

Vaikka puitteet olisivat täydelliset, joskus oma mieli ei pysy mukana. Niin upea kuin Porto on, niin kauniit kuin maisemat Douron laaksossa olivat, minusta tuntui että täällä ei pitäisi olla yksin. Koko viikon matkakaverinani oli jonkinlainen haikeus. Tämä on tunne, jota ei voi ennakoida. Jostain täysin minulle mysteeriksi jääneestä syystä se minut valtasi. Kai sillä oli tarkoitus. Ehkä nuo seudut vain haluavat minun palaavan, kun hetki on oikea. Sen lupaan tehdä.