Napoli on rappioromantiikkaa ja nautintoja

Olin koko kesän ollut väärässä paikassa sään puolesta. Halusin varmistaa, että saisin edes pienen tuokion oikeaa kesää: aurinkoa ja lämpöä. Siksikin lähdin Napoliin.

Mutta mikä älynväläys on taas ollut varata seitsemältä aamulla lähtevä lento? Kun herää ennen viittä, ei ole ihan parhaimmillaan lentokenttien härdellissä, kovaäänisten ja reippaiden aamuihmisten keskellä. Mutta lentokenttäjunassa seurasin auringon kohoamista. Välillä se oli junan oikealla, välillä vasemmalla puolella.

KLM:n lennoilla on aina ihana henkilökunta. Ovat jotenkin niin mutkattomia ja hyväntuulisia. Onneksi en ollut katsonut kovin tarkkaan, kuinka lyhyt vaihtoaika olisi Amsterdamissa. Kävelin suoraan portilta toiselle, ja boardingin alkuun oli seitsemän minuuttia. Olisi mennyt ensimmäinen lento hermoillessa, jos olisin ollut tietoinen.

Recidence San Mattia mahdollistaa autenttisen Napoli-kokemuksen. Espanjalaisissa kortteleissa (Quartieri Spagnoli) on elämää, skoottereita, kapeita kujia, ääniä, kala-, liha- ja vihanneskauppoja, leipomoita. Siellä ihmiset tuntevat toisensa, tervehtivät, pysähtyvät kadunkulmaan juttusille, ulkoiluttavat koiriaan. Alue on rosoinen, siellä on graffiteja ja pinnaltaan lohkeilleita taloja.

Majapaikan omistajat ovat ihania. He pitävät huolta asukkaasta. Jos unohdin tilata aamiaisen, tuli tekstari, mitä ottaisin seuraavana aamuna. Kun kysyin lentokenttäbussin lähtöpaikkaa, minulle lähetettiin viestillä kartta.

Tilavassa huoneessa oli vanhan talon henki, mutta kaikki modernit mukavuudet. Kun avaa isot ikkunat, voi istua vaikka leveällä ikkunalaudalla katsomassa ja kuuntelemassa napolilaista elämää.

Ensimmäisenä päivänä lähdin kävelylle ilman päämäärää. Ajattelin vaellella majapaikan läheisyydessä Quartieri Spagnolin mäkisillä kujilla, skootterien ja kuivuvien pyykkien seassa. Moniin autotallien oviin on maalattu kuvia, jotain hahmoja. Siellä täällä on luultavasti poliittisesti kantaa ottavaa katutaidetta.

Sitten vahingossa osun Via Portacarrese a Montecalvariolle, taas yhdelle kapealle kujalle, joka on täynnä katutaidetta. Kaikkialla on graffiteja ja tägejä, mutta täällä oikeaa katutaidetta. Kävelin kujaa edestakaisin. Välillä sinne osui joku paikallinen askareissaan, mutta hänelle tuo ihastuttava paikka oli kai jo arkipäiväistynyt.

Suunnistin kännykkäkartan kanssa kohti Via dei Tribunalia. Tiesin olevani perillä, kun kadulla velloi ihmismassa kuin joukkokokouksessa. Kaikki nämä ihmiset jonottivat Gino e Toto Sorbillo -nimiseen pitseriaan, josta erilaisten listausten mukaan saa maailman parasta pitsaa. En ikinä voinut kuvitella, että jonottaisin pitsaa kaupungissa, jossa pitserioita on kaikkialla mutta niin vain ilmoittauduin jonoon.

Kovin kauas ei voi odottamaan lähteä, sillä oma vuoro kuulutetaan ämyreistä. Sieltä kuuluu oma nimi ja seurueen koko. Odotusajaksi sanottiin noin tunti. Nappasin viereisen kuppilan tiskiltä limoncello spritzin odottelujuomaksi. Olin varautunut toiseenkin, mutta ”Annika, uno” kuuluikin jo, kun olin saanut ensimmäisen vasta juotua loppuun.

P.S. Kannatti jonottaa.

Napolin hulinan vaihtaminen yhdeksi päiväksi Prodican pienen saaren rauhallisuuteen oli hyvä idea. Ihastuin saareen kuvien perusteella, mutta valokuvien värikkäät talot ovat Photoshopin tulosta ja sataman lähikorttelit on tunnissa kierretty (sisältää lounaan). Mutta koska liikenne näytti italialaisittain jopa erittäin siistiltä, päätin vuokrata sähköfillarin.

Etukorillisella mummofillarilla pistelin sitten menemään. Prodica on kuin tehty sähköfillarille: tiet ovat mutkaisia ja kapeita, mäkiä on sinne ja tänne, mutta kaukaisimpaankin kolkkaan vain muutama kilometri. Paikoin kadut ovat niin kapeita, että autot hädin tuskin mahtuvat. Kuumottavaksi ne muuttuvat, kun ajaa tuollaista kapeaa yksisuuntaista itse vahingossa väärään suuntaan ja vastaan ajaa auto. Ei auta kuin pysähtyä ja imeä vatsa sisään selkä seinää vasten. Osa kaduista on isoa kivilaattaa. Niillä ajellessa allit ja posket tärisivät, mutta hymyäni ei sammuttanut edes sadekuuro.

Kävelin pitkin Via San Gregorio Armenia. Se on kapea kuja Napolin historiallisessa keskustassa. Kujalla sanotaan myytävän vain jouluseimeen kuuluvia asioita, mutta kovin on vanhentunutta tietoa tuo, jolleivät jalkapallotähdet, Vespat, poliitikot ja vaikkapa prinssi Harry ja Meghan ole osa nykyaikaista jouluseimiperinnettä. Uskonnollista matskua myydään kyllä lisäksi.

Nousin mäkeä ylös. Kapea kuja avautuu pienelle aukiolle. Törmäsin sisäänheittäjään. Yleensä viittaan kintaalla ja jatkan matkaa, mutta jokin tässä tyypissä vetosi. Kovasti hän hymyili ja italiaksi minua imarteli, kun saatteli pöytään.

Joku alkoi soittaa tamburiinia. Aina aplodien aikaan naapuripöydän terrieri alkoi haukkua. Siinä jotenkin kliseisessä ympäristössä olisi tehnyt melkein mieli ottaa toinenkin.

Napoli oli oikeastaan juuri sitä, mitä toivoin. Oli ihana vain kuljeskella ympäriinsä. Askelmittari näyttää reilua kymmentä kilometriä joka päivälle, 17 parhaalle. Jäätelö suli pitkin käsiä, pitsan rasva valui sormissa. Kaikkein eniten taisin nauttia oman kaupunginosani äänekkäästä elämästä, skoottereiden pärinästä ja vapaudesta, jota aina koen, kun matkustan yksin.

Luultavasti tänne pitää palata vielä, koska niin paljon jäi näkemättä, onhan Napolin ympärillä valtavasti historiaa, toisaalta Amalfin rannikko, Sorrento, Caprin saari. Mutta juuri näin oli hyvä tällä kertaa.