Pohjois-Norjan road trip: lumoavat Lofootit ja piipahdus Tromssaan

Saavuimme yöjunan kyydissä aamuvarhain Rovaniemelle, josta starttasimme autoreissun. Rovaniemeltä (tai Kittilästä tai Sodankylästä) olisi voinut myös vuokrata auton. Harkitsimme pitkään myös matkailuauton vuokraamista, mutta lopulta oma auto vei voiton.

Tien varressa Rovaniemeltä Norjan puolelle on runsaasti poroja, joten kahdeksaakymppiä tai satasta ajaessa sai olla todella tarkkana, kun vauhtia joutui jatkuvasti ja äkillisesti hiljentämään. Meillä ei ollut mitään käsitystä bensan hinnoista Norjan puolella, joten pysähdyimme Kilpisjärvellä tankkaamaan, vaikka jono oli melkoinen. Norjan puolella ensimmäiset huoltoasemat nähtyämme, tajusimme maksaneemme Kilpisjärvellä kuuluisaa Lappi-lisää, koska polttoaine oli jopa hieman edullisempaa Norjan puolella.

Norjan puolella ei poroja enää näkynyt, mutta nopeusrajoitukset laskivat. Olimme kuulleet, että niitä kannatti noudattaa, koska sakot ovat kovia ja sakkolappu voi saapua postissa kuukausien kuluttua reissusta. Tiet olivat paremmassa kunnossa kuin Suomen puolella ja maisemia alkoivat hallita toinen toistaan upeammat vuonot, välillä lumihuippuiset. Näkyvyys heikkeni välillä radikaalisti, kun pohjoisesta puskeva kylmä ilma laski tuhdin sumun vuonojen alarinteisiin saakka. Siltoja sekä tunneleita oli jonkun verran, pisin kohdallemme osunut tunneli oli nelisen kilometriä pitkä.

Lofooteilla ajoi yllättävän paljon rekkoja, ja paikoin kallistukset olivat jyrkkiä. Pienemmät tiet kapenivat paikoin niin, että vastaantuleva auto mahtui juuri ja juuri ohi. Suosituimpiin kyliin ajaessa matkanteko oli välillä hyvin hidasta, varsinkin jos tielle sattui runsaasti matkailuautoja.

Scandic Leknes Lofoten -hotelli sopi sijainniltaan matkasuunnitelmiimme, joten buukkasimme majoituksen selvittämättä sen tarkemmin oliko Leknesin kylässä mitään nähtävää. Kurvasimme keltaisen, puuverhoillun hotellin pihalle, avasimme autonovet ja aloimme nauraa. Nenään nimittäin tunki todella tuhti lehmänlannan haju. No, Norjan landellahan sitä oltiin, eikä missään cityssä. Ilmainen pysäköinti hotellin edustalla kuului hotelliyön hintaan. Scandicin pääovien eteen oli parkkeerannut kiiltävän Teslansa varmaan joku paikalliskolli, korskeasta VIKING1-rekisterikilvestä päätellen. Kaikki kaupat ja ravintolat olivat iltaseitsemältä jo kiinni, lukuun ottamatta Lofotsenteret-kauppakeskusta. Kävimme sen supermarketista ostamassa iltapalaksi ja tuliaisiksi norjalaisherkkuja kuten suklaata, säilykkeitä ja oluita kauniissa pakkauksissa. Omasta hotellista olisi toki saanut illallista vielä kahdeksankin jälkeen, mutta napostelu, hotellihuoneen sängyt ja norjalainen telkkari kiinnostivat tällä kertaa enemmän. Hotelliaamiaiselle oli kiva nousta. Tiskin takaa sai pyytää kokilta pannukakkuja, munakokkelia ja pekonia. Vegaanivaihtoehtoja olisi saanut olla enemmän, muille tarjonta oli hyvä ja maittava. Tromssassa halusin Radisson Blu -hotelliin ihanan aamiaisen takia. Sijainti satamassa oli täydellinen. Huoneemme oli minikokoinen, mutta viihtyisä ja korkealla ja näköalana meitä viihdytti sataman kiinnostavaan sillisalaatti. Vastaanotossa oltiin ystävällisiä ja leppoisaan aulaan olisi voinut jäädä notkumaan, ellei meillä olisi ollut kiire tutustumaan itse Tromssan kaupunkiin. Aamiainen oli juuri niin runsas ja kauniisti tarjolle aseteltu, kuin muissakin kokemissani Radissonin hotelleissa. Norjalaiseen aamiaiseen kuului runsas sillivalikoima, mutta jotenkin se ei aamutuimaan houkutellut. Saimme myös matkan parasta leipää täällä. Miinusta Tromssan hotellimme saa vain siitä, ettei pysäköinti kuulunut hotelliyön hintaan. Hotellilla ei ollut omaa parkkialuetta, joten auto piti pysäköidä julkiselle parkkialueelle, josta tuli vuorokaudessa kustannuksia lähes neljäkymmentä euroa. Reissullemme sattui useampi sateinen päivä, joten takaboksiin optimisteina pakkaamaamme telttaa emme kaivaneet missään vaiheessa esille. Seikkailunhaluisimmat näyttivät pystyttäneen telttojaan kuitenkin säässä kuin säässä vaikka pieniin katulevennyksiin tienposkeen ainakin Lofooteilla. Me mukavuudenhaluiset taas pitäydyimme hotelleissa. Hotellien lisäksi Pohjois-Norjassa oli tarjolla runsaasti myös eritasoisia majataloja sekä mökkejä, joita myös kokeilimme.

Siirryimme Eurooppatie 10:lle Bjerkvikin kohdilla. E10 alkaa jo Ruotsin rajalta, mutta kansalliseksi maisemareitiksi siitä on ristitty Lofoottien osuus. Vuonna 2007 valmistunut tieosuus yhdistää Lofoottien saariryhmän manner-Norjaan. Maisemareitti saarten halki alkaa Raftsundetista, päättyen Å:n kylään ja siihen kuuluvat myös pikkutiet päätieltä muun muassa Nusfjordin ja Henningsvaerin kyliin, joihin myös ajoimme. Maisemareitin kokonaispituus yhteen suuntaan on näin ollen 230 kilometriä. Tie on ajoittain kiemurainen, ja oli jännää odottaa maisemaa seuraavan mutkan takaa. E10 halkoi upeita vuonoja, joista osa oli kesälläkin lumihuippuisia. Välillä taas sai ajaa sinertävänvihreän meren vierellä. Koko ajan teki mieli pysähtyä kuvaamaan. Toisinaan maisema katosi kokonaan, kun alkoi sataa ja sumu peitti vuonot.

Lofootit tunnetaan turskan kalastuksesta ja puisia kuivaustelineitä olikin siellä täällä reitin varrella kylien yhteydessä. Idyllisiin kalastajakyliin oli ihana poiketa kahville tai vain ihailemaan suloisia puutaloja sekä hieman groteskia kuivuvaa turskaa. Suosikkimme kalan suhteen oli piskuinen Sakrisoyn saari, jossa pysähdyimme syömään. Turskan haju ulkona oli todella voimakas ja tihkusade vain voimisti sitä. Sakrisoyn Anita’s Seafood tarjosi kaikkea kalasta niin kahvila-ravintolan kuin myymälänkin puolella. Kuivattu turska pienissä designpusseissa oli hurjan hintaista, mutta tuoreturskasta valmistetut maukkaat kalapihvipurilaiset raaski ostaa. Yhden hampurilaisen hinta ilman lisukkeita oli 16 euroa. Kahvi oli vastapaahdettua ja vitriini notkui muhkeita kakkuja, jotka maksoivat 6 euroa palalta. Viihtyisä ravintolasali oli todella suosittu ja valtaosa asiakkaista oli norjalaisia.

Jos turskankalastuksesta haluaa tietää lisää, on Lofoottien eteläkärjessä, Å:n kylässä, siitä kertova Torrfiskmuseum. Meille riitti Å:n punaisten puutalojen ihastelu. Å on myös E10-tien päätepiste, joten käännyimme takaisin. Ennen Nusfjordin kylää kuvasimme jylhää vuonoa, jonka pinnassa oli ohuita lumiraitoja – heinäkuussa!

E10-tien laidoilla oli onneksi runsaasti penkkoja, joille voi kurvata kun näki jotain kuvattavaa. Rambergin hiekkaranta välkehti kutsuvasti, mutta tuli vastaan niin nopeasti, että piti tehdä U-käännös. Huikean valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä! Rambergissa oli myös leirintäalue, jonka pistimme korvan taakse.

Oli vaikea valita mihin vanhoista kalastajakylistä pysähtyisi vähän pidemmäksi ajaksi. Puolivälissä Lofootteja, pikkutien päässä sijaitseva Henningsvaer oli iso kylä, jossa oli useita ravintoloita, kahviloita ja pikkupuoteja, mutta turhan paljon muitakin matkailijoita. Vanhaan kaviaaritehtaaseen avattuun museoon emme malttaneet mennä, koska ulkona oli hieno ilma.

Olin lukenut etukäteen myös Nusfjordista, joka on yksi koko Norjan vanhimmista ja parhaiten säilyneistä kalastajakylistä. Nusfjordiin pääsi poikkeamalla kuusi kilometriä E10-tieltä. Nusfjordissa odotti yhtenäinen kokonaisuus kylän puisia rakennuksia kuten kynttilöin ja lyhdyin valaistu Karoline-ravintola, jonne olisi tarvinnut pöytävarauksen, bistromainen olutkuppila Oriana Kro, leipomo Hansines bakeri, josta ostimme valtavat neljän euron pullat sekä vanhanajan kyläkauppa Landhandel, joka oli valitettavasti jo mennyt kiinni.

Nusfjordissa oli todella rauhallinen tunnelma ja vain kourallinen muita matkailijoita. Kalaa roikkui kuivumassa siellä täällä, mutta se taisi olla vain koristeena meitä kuvia räpsiviä matkailijoita varten. Satamaan oli juuri ankkuroitunut tutkimusalus ja sen sadevarusteisiin pukeutunut miehistö, kun alkoi vihmoa vettä. Pakenimme sadetta hotellin vastaanottoon.

Hotelli tarkoitti tällä kertaa idyllisiä punaisia rorbu-mökkejä, entisiä kalastajien koteja. Näitä mökkejä oli ihan sataman tuntumassakin ja ne olivat varustelutasoltaan vaihtelevia. Kaikissa mökeissä ei ole juoksevaa vettä, mutta hinnat ovat hotellihuoneiden luokkaa. Vastaanoton ystävällinen Line kertoi englanniksi, ettei kylässä asu vakituisesti kuin noin kaksikymmentä ihmistä. Turistibussit saattavat tuoda kylään satoja tai jopa pari tuhatta matkailijaa päivässä. Nyt iltapäivällä heistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Kävelimme hiekkatietä eteenpäin ja istahdimme hetkeksi yhden ruohokattoisen rorbun pihaan nuuhkimaan raikasta meri-ilmaa. Turskalla on vissiin pistetty rahoiksi, tuumimme, kun huomasimme naapurimökin seinässä Teslan latauspisteen.

Merivesi Norjan puolella oli ihmeen kirkasta ja väriltään Kreikan mieleen tuovan turkoosia. Ilma tai vesi ei ollut lämmintä, mutta uimareitakin näkyi E10-tien varrella pienillä hiekkarannoilla. Olimme lukeneet myös satumaisista rannoista, jonne pääsisi vain jalkaisin tai pyörällä. Sellaiseen ei meillä olisi tällä kertaa kuitenkaan aikaa.

Olimme nähneet Leknesissä postikortin, jossa oli lammas ja hiekkaranta, joka olisi voinut olla vaikka Thaimaasta. Hauklandstranda. Sinne halusimme! Saavuimme vahingossa ensin Uttakleivin rannalle. Taivas oli harmaa ja tuuli alkoi suhista korvissa. Kävelimme märällä hiekalla, kuvasimme uhkaavaa taivasta ja keräsimme muutaman simpukan. Miska hieroi käsiinsä hiekkaa ja ehti ehdottaa ”ilmaista käsikuorintaa” myös minulle. Sitten alkoikin sataa kuin saavista kaatamalla.

Katsoimme auton suojissa kartasta, että Hauklandin ranta olikin vuonon toisella puolella. Ajoimme sateessa sinne noin kymmenen minuuttia ja sillä aikaa sade lakkasi ja aurinko tuli taas esiin. Paikka oli upea! Valkoista hiekkaa, turkoosia vettä, vihreät vuonot molemmin puolin ja niiden rinteillä lampaita.

Lähdimme patikoimaan lampaiden suuntaan. Vastaan tuli tunnin aikana vain muutama pyöräilijä sekä lenkkeilijä, joista jokainen hymyili ja moikkasi. Ihana tunnelma, rauha, maisemat ja paras seura. Tämä oli ehdottomasti reissun kohokohtia!

Selvästi suositumpi oli reitti vastakkaiseen suuntaan jyrkemmälle polulle. Kaikki tuntuivat suuntaavan Mannen-vuonolle, joka erottaa Hauklandin ja Uttakleivin rannat toisistaan. Meillä ei ollut siihen energiaa ja lisäksi yksi kipeä polvi, joten harmitti kovasti, mutta ei auttanut, kuin jättää näkymä yläilmoista kokematta. Patikointia olisi kertynyt noin tunnin verran suuntaansa.

Hauklandin rannalla oli myös iso leirintäalue, kymmeniä telttoja sekä matkailuautoja. Silti tunnelma oli rauhallinen, paitsi parkkipaikalla, joka suorastaan kuhisi puolen päivän aikaan. Me saimme sieltä helposti parkkipaikan, kun saavuimme jo aamuyhdeksältä.

Saavuimme iltapäivällä sateiseen Tromssaan. Harmaassa valossa kaupunki ei tehnyt Lofoottien huikeiden maisemien jälkeen erityistä vaikutusta. Harpoimme hiukan kylmissämme keskustassa. Kivalla Storgata-kävelykadulla suurin osa kaupoista oli kesälomalla, mutta Sweet Heart -karkkikauppa, Perspektivet-valokuvamuseo ja pienpanimo-oluita mainostanut viihtyisän oloinen Mikrobryggeri-baari olivat auki. Normaalisti sokeri, taide ja mallasjuomat houkuttavat, mutta nyt vatsa kurni.

Nälkäisinä halusimme kunnon ruokaa nopeasti ja suuntasimme toiveikkaina läheiseen Nerstranda-kauppakeskukseen. Jordbaerpikene-ravintolan ruokalista ja myyntitiski näyttivät raikkailta, vaikka oli jo ilta. Tilasin kalakeittoa, ekstrana kourallinen katkarapuja. Merellinen soppa oli nappivalinta, mikä samettinen liemi!

Katselimme ravintolan ikkunoista satamaan ankkuroituja Hurtigruten-laivoja. Jos olisi ollut aikaa, olisi ollut mahtavaa hypätä kyytiin monen päivän rannikkoreitille. Kiinnostavia olisivat olleet myös lyhyemmät maisemaristeilyt tai valasretki ja viikinki-illallinen. Ensi kerralla sitten...

Seuraavana päivänä runsaan aamiaisen jälkeen lähdimme satamaan. Aurinkokin oli tullut esiin. Kaupungin kuvauksellisin kohta taisivat olla sataman kolme kookasta, makasiinityyppistä puutaloa. Halusimme ehdottomasti käydä naparetkistä ja -retkeilijöistä kertovassa Polarmuseet-museossa, joka sijaitsi vaatimattomassa rakennuksessa puutalokolmikon vieressä.

Täytettyjä hylkeitä oli vähän liiankin montaa sorttia esillä, mutta näyttelyssä tuli selväksi miten rohkeaa porukkaa arktisiin retkikuntiin kuului ja miten ankeat olot jäätiköillä oli ollut. Katsoin kauttaaltaan goretexiin pukeutunutta kumppaniani. Emme ikinä olisi pärjänneet tutkimusmatkailija-tieteilijä Nansenin matkassa. Mielenkiinnolla luimme myös Wanny Woldstadista, tromssalaisesta taksikuskista ja kahden lapsen leskiäidistä, josta tuli 1930-luvulla kuuluisa jääkarhujen kaataja. Taivas näytti taas pilvistyvän ja sadetutka ennusti kosteita oloja, joten emme lähteneet Fjellheisenin köysiratahissille. Sillä olisi päässyt nousemaan neljässä minuutissa 421 metriä merenpinnan yläpuolelle. Olisi ollut hienoa nähdä merellinen Tromssa, ja sitä ympäröivät vuonot lintuperspektiivistä, mutta kirkkaalla kelillä. Myös Jäämerenkatedraaliin näkyi olevan tihkusateessakin jonoa, joten tyydyimme ihailemaan tätä modernia kirkkoa vain auton ikkunasta.

Pohjois-Norja on upea ja varsinkin Lofooteille on ehdottomasti päästävä uudelleen. Tosin aikataulu saisi seuraavalla reissullamme olla väljempi, sillä sääolosuhteet vaikuttavat pohjoisessa ajamiseen ja ulkona olemiseen myös keskikesällä. Kaksi viikkoa voisi olla hyvä pituus seuraavalle reissulle. Sille voisi myös vuokrata oman matkailuauton. Pitkät ajomatkat eivät Lofooteilla tuntuneet pahalta, kun maisemat olivat niin vaihtelevia ja hienoja. Lofooteilla ajoimme myös kiinnostavan Viikinkimuseon ohi. Se avautui arkisin vasta kello 11, joten se ei sopinut aikatauluihimme meno- eikä paluumatkalla. Muutenkin maassa tuntui olevan aika leppoisa rytmi, paikat avautuivat myöhään ja menivät suhteellisen aikaisin kiinni. Pohjois-Norjassa ei myöskään ollut niin kallista kuin oli peloteltu. Bensan hinta oli sama tai jopa hieman halvempi kuin Lapissa. Ruokakaupassa hinnat olivat kutakuinkin samat, valikoima vain oli suppeampi. Hotelliyöpyminen maksoi samaa luokkaa kuin Suomessa. Ravintoloissa hintataso oli selvästi kotimaata kalliimpi. Emme muutenkaan juuri ehtineet syödä ulkona. Ensi kerralla otamme vähemmän tavaraa mukaan, jotta takaluukkuun mahtuu enemmän norjalaisia elintarvikkeita. Paikallisen Mack-panimon jääkarhuoluita, ”Norjan Fazerin” eli Freian suklaata sekä kuningas Oscarin makrillisäilykkeitä on jo nyt ikävä. Myös Hurtigruten-risteilyt pistetään korvan taakse, rannikkoristeily olisi varmasti hieno kokemus. Seuraavaa kertaa varten on hankittava myös parempi kunto, jotta pääsemme kiipeämään ylös vuonoille näköaloja katsomaan.