Spontaanin matkailijan saariseikkailu Teneriffalla

Maailmalla kanssani kulkenut rinkka, lojaali matkakumppani, on pakattu ja matka voi alkaa. Aloitin matkailun nuorena ja olen tottunut säästämään siellä, missä voin. Nautin matkanteosta ja vaivannäön kautta onnistumisista.

Matka lentokentälle taittuu kätevästi julkisilla kulkuneuvoilla ja hetki, kun saa heittää rinkan lentokentän matkatavarahihnalle, maksimoi vapaudentunteen. Sitä tunnetta ja vaivannäon kautta ansaittua voittoa voi juhlistaa lasillisella kuplivaa ja todeta uuden seikkailun virallisesti alkaneen.

Jos joku asia on muuttunut matkailutottumuksissani, se on majoitus. Etsin unohtumattomia majapaikkoja upeissa maisemissa, en keskinkertaisen kivaa ja toimivaa.

Teneriffalla valitsin kaksi erilaista hotellia, molemmat miljöön perusteella. Ensimmäisen ikkunasta katselin tuulessa huojuvia palmuja, etäällä liitäviä leijalautailijoita ja merta. Parvekkeella saattoi lukea kirjaa tunti toisensa jälkeen ja halutessaan siirtyä vaikka paljain jaloin aivan kivenheiton päässä sijaitsevalle, pitkälle hiekkarannalle.

Toisen hotellin rauhoittaviin uumeniin olisin voinut uppoutua viikoiksi, Atlantin aaltojen kohinaa kuuntelemaan ja rantakallioille tasaiseen tahtiin pauhaavia aaltoja. Kaikki pienen hotellin miljöössä oli täydellistä ja sain uima-altaan, josta katselin samaan aikaan merelle, joka kerta vain itselleni.

Tuuli hiuksissa, auringossa kimmeltävää hiekkaa varpaissa. Taustalla soi reggaeton-musiikki ja istun espanjankielellä tilaamani pieni olut eli cana kädessäni aistimassa ensimmäisen matkakohteeni eli El Medanon rantakaupungin tunnelmaa.

On kuin hiekka olisi täynnä hilettä, täynnä kultahippusia. Myös silmissäni on täällä samaa pientä pilkettä. En voi väittää, etteikö visuaalisuuteen taipuvaa silmääni miellyttäisi El Medanon maisema kokonaisuudessaan. Ohitseni hölkkäävä mies hymyilee, aistii kai hyvän oloni. Hymyilen takaisin ja otan pienen kulauksen kylmää juomaani, samalla siirtäen katseeni maisemaa värittäviin leijoihin.

Kanarian purje- ja leijalautailupääkaupunkina tunnettu El Medanon rantakaupunki vie helposti jalat alta. Leppoisa tunnelma on käsin kosketeltavissa ja kaikki tuntuvat elävän onnellista elämää tunnelmallisessa kalastajakylässä. Elämän kepeys tarttuu, se ei voi olla tarttumatta. Loma, ihana loma.

El Medanon (nimi muuten tarkoittaa hiekkadyyniä) rantakylä on paljon muutakin kuin letkeää rantaelämää. Kuka olisikaan arvannut, miten paljon tekemistä aivan kivenheiton päässä hotelliltani onkaan? Alueen suurin vetonaula on tuliperäinen vuori, joka kohoaa maastoaan reilusti korkeammalle keskellä hohtavahiekkaista luonnonsuojelualuetta.

El Medanon tuuli meinaa välillä viedä mukanaan ja päättäessäni kiivetä Punaiselle vuorelle, jouduin todella taistelemaan hiekkaa vastaan. Mitä ylemmäs kipusin, sitä vaikuttavammaksi maisema muuttui, alla Medanon kaupunki, kaukana etäällä lentokenttä ja edessä valtameri. Nämä ovat niitä hetkiä, kun pieni ihminen ymmärtää olevansa hyvin pieni tässä suuressa maailmassa.

Olin jo lähes huipulla, kun jouduin antautumaan ja myöntämään tuulen voittaneen sinä päivänä minut. Vuori jäi siltä erää valloittamatta, mutta kokemus yläilmoissa oli kaiken sen silmiin saadun hiekan arvoinen.

Soolomatkailijana tapaan paljon uusia ihmisiä, heittäydyn hetkiin. Kuka olisi arvannut, että turismista tunnettu Teneriffa osoittautuu todella monipuoliseksi ja näyttää moniulotteiset kasvonsa?

Ennen matkaani en osannut kuvitellakaan istuvani joku ilta kallioluolien ulkopuolella, kädessäni kuppi rentouttavaa juomaa, ympärillä hyvää seuraa, äänimaisemana aallot ja kitaran sulosoinnut, valaistuksena auringonlasku ja nuotiotuli. Tämä kaikki, yksinkertainen kauneus uituani edessäni kimmeltävässä ja luontoäidin muovaamassa merialtaassa. Tunnen vieläkin auringon viimeiset säteet ihollani ja hymy nousee huulille ajatellessani Teneriffan salattua puolta.

Kaipaan omaa autoa, kunpa olisin vuokrannut sellaisen. Ilman omaa autoa mahdollisuudet henkeäsalpaavan kauniin ja monipuolisen Teneriffan tutkiminen on rajoitetumpaa. Onneksi julkinen liikenne toimii Teneriffalla hyvin ja seikkailunnälkäni saa tyydytystä hyppäämällä paikallisbussin kyytiin ja suuntaamalla läheiseen vuoristokylään, Granadilla de Abonaan.

Perinteisissä kylissä ja kaupungeissa piilee oma, aito charminsa, kaunis teeskentelemättömyys. Vaeltelen pastellisten rakennusten reunustamilla kujilla ja etsin valokuvauksellisia sisäpihoja ja puistoja. Vaaleankeltaista, vaaleanpunaista, vaaleansinistä – kuin auringonlaskun taivas. Siellä täällä poltettua oranssia ja puhtaan graafisia linjoja. Inspiroidun Teneriffan värimaailmasta, kaikki tämän hetken suosikkivärini ympäröivät minua ja kameran suljin käy tiuhaan tahtiin.

Syödessäni pienessä ravintolassa ennen hotellille paluuta, vanhat herrasmiehet kävelevät ohitseni. Samat herrat istuivat hetkeä aiemmin puistonpenkillä osana isompaa herrainporukkaa. Ohitse ratsastaa nainen ruskealla ratsullaan. Mitään ihmeellistä ei periaatteessa tapahdu, mutta siinä se kauneus joskus onkin – tavallisten asioiden kiireettömässä tarkkailussa.

Olen saapunut vihreällä paikallisbussilla kuulemani mukaan kauniiseen La Lagunan kaupunkiin. Bussimatka maksoi alle kaksi euroa, vieden samalla maisemamatkalle läpi herttaisten vuoristokylien.

Jään bussista pois päätepysäkillä ja edessäni avautuu heti pastellinen miljöö, takanani nousevat vehreät kukkulat. La Lagunan yliopistokaupunki on samoilijan taivas. Mukulakivikatuja, joita reunustavat kahviloiden ja kauppojen koristamat, kaikilla pastelliväreillä väritetyt kadut. Koirat tepastelevat onnellisina omistajineen, vanhukset istuvat puistonpenkillä ja hidastempoinen elämä on läsnä kaikkialla. Kauniita rakennuksia ja historianhavinaa, rikastettuna monia talonseiniä koristavilla seinägraffiteilla.

Otan tehtäväkseni tutkia katutaidetta, välillä harhaudun juomaan raikastavan juoman tai espanjalaiseen tapaan täydellisen maitokahvin. Kiirettömyys rytmittää päiväretkeäni, samoin suunnittelemattomuus. Mieltä piristää tarjoilijanaisen lempeät sanat. Suomessa harva tarjoilija kutsuisi asiakasta hellittelynimillä, täällä se on arkipäivää. Joka kerta käydessäni keskustelun ruostuneella espanjalla, hymisen salaa onnesta kokiessani kuuluvani joukkoon.

Teneriffan saaren itäisin kulma on vain kivenheiton päässä, mutta olen löytänyt täydellisyyttä hipovan asennon Punta Hildalgo -nimisen rantakaupungin reunalla sijaitsevan merialtaan reunalta. Ilta-aurinko lämmittää talvenvalkeaa ihoani, nautin sen luomasta tunteesta. Atlantin aallot pauhaavat, seurailen aurinkolasieni takaa vedessä aalloilla ratsastavien surffareiden ilonpitoa.

Vatsani on kylläinen, olen juuri täyttänyt sen salaatilla ja mustekalarenkailla rantabulevardin reunalla sijaitsevassa ravintolassa. Rantabulevardin rento elämänmeno sai minutkin hidastamaan askelta. Tässä Teneriffan kylässä paikallinen elämä kulkee rinta rinnan turismin kanssa. Olen perinteisemmän kanarialaisuuden äärellä ja katselen rentoutuneena, kuinka aallot kuljettavat surffareita, haaveillen olevani itsekin vedessä. Koska lautaa ei ole, tyydyn ilta-uintiin edessäni kimmeltävän meriveden täyttämässä luonnon uima-altaassa, jonka reunoilla rikkoontuvat Atlantin voimakkaat, auringonlaskun värjäämät vaahtopäät.

Lentokone kaartaa yhä kauemmas Teneriffan saaresta ja hattaraiset pilvet leijuvat allani, jossakin merenpinnan ja taivaan välille.

Vain yhden viikon loma irrotti arjesta, sai hyppäämään täysin erilaiseen todellisuuteen ja unohtamaan kaiken, mitä olin taakseni jättänyt. Lomilla en kaipaa kotiin, olen täysin irrallaan kaikesta, myös mukavista asioista. Unohdan jopa merenrantakotini ja kissani.

Tähän lomaan mahtui monta tapahtumaa, monta toisistaan täysin erilaista, muistoihin piirtynyttä hetkeä. Sitä se lomailu parhaillaan on, ikimuistoisten hetkien ilotulitusta ensimmäisestä sekunnista alkaen ja ainiaan kestävien muistojen luomista. Niihin hetkiin ja muistoihin ehdin palata jo kuuden tunnin lennon aikana ja samat muistot kantavat kevään läpi aina kesään asti.